tiistai 31. toukokuuta 2011

YES, CHEF!

Kevätjuhlan kunniaksi kirjoitin pakinamuotoisen jaarituksen vastauksena kysymykseen, jonka kuulen aivan liian usein: "Miksi kokki?"

YES, CHEF!

Oli kevät vuonna 2010 kun marssin sisään Helsingin Kuvataidelukion opinto-ohjaajan huoneeseen. Edessä oli jälleen yksi pakollinen opokeskustelu, jollaisessa olin viimeksi vieraillut kolme vuotta aiemmin - missionani oli tuolloin ollut itsepintaisesti todistella, että juujuu, ihan oikeasti osaan piirtää ja kyllä minä sinne kuvataidelukioon pääsen. Älä mainitse sitä Suomalaista Yhteiskoulua enää. En ole menossa Ressun IB:lle. Torkkeliin, siellä Kalliossa. Taisteluni koki kuitenkin karvaan tappion, ja peräännyin sittemmin ulos molempien huippuopinahjojen yhteystiedot post-it -lapulle raapustettuna. Kumpaakaan en tosin muistanut kirjoittaa yhteishakukaavakkeeseeni muutamaa viikkoa myöhemmin. Kappas.

Samankaltaisella harkitulla päättäväisyydellä istuin tässä taas: valmiina uuteen taisteluun, tuottamaan pettymyksiä. Edelliset kaksi kuukautta olin juossut ympäri Helsinkiä yliopistojen ja ammattikorkeiden tutustumistilaisuuksissa keräämässä pamfletteja ja lentolehtisiä näytteeksi maailmalle, että yritin. Harkitsin vakavasti. Kävin kai jollain luennollakin, piirustelin käteeni ja rapsuttelin likaa korkokengistäni. Sulautuminen yliopisto-orientoituneeseen kasvuympäristööni kävi köykäisesti kuin…. No, säälittävää se oli. Kuin olisin yrittänyt tulla koulutusseksuaalisesta kaapistani ulos megafoni kourassa. “Noh, mitäs sä olet nyt sitten jatko-opinnoiksesi ajatellut?”

“Tota, mä ajattelin hakea tonne Ravintolakoulu Perhoon ja opiskella kokiksi.”

Seuraavat puoli tuntia väänsin kättä. Huolimatta siitä, että olin varmasti yksi niistä harvoista opiskelijoista jotka istuivat tähän piinapenkkiin vain kertoakseen, että hei, minä tiedän mitä haluan tulevaisuudelta, opo suhtautui äärimmäisen nuivasti juuri pudottamaani pommiin. Mites nämä yleiset kirjallisuustieteet? Sulla näyttäis olevan pelkkää kymppiä äidinkielestä. Osaat näköjään myös englantia, kiinnostaisko tulkkaus? Helsingin yliopistolla on tosi monipuoliset mahdollisuudet käännöstyön opiskelussa. Älä nyt heitä sun lahjoja hukkaan! Kato näitä sun kuvataiteen arvosanoja, ootko noissa Taideteollisen korkeakoulun tutustumispäivissä käynyt? Ota tästä nyt vielä pari esitettä iltalukemiseksi.

Olinhan minä ajatellut - pääni puhki, valehtelematta. Oikeudenkäyntiromaanit siivittivät aikoinaan haaveitani lakimiehen urasta, toisena päivänä halusin graafiseksi suunnittelijaksi. Will Fergusonin Onni™ vesitti lopulta vireillä olleen idean kustannustoimittajan ammatista. Olinko muka täällä tänään vain raahatakseni ahterini tulevaisuuteen, jossa se armotta päätyisi kuluttamaan toimistopenkkiä kahdeksaksi tunniksi viisi kertaa viikossa? Takamuksessani kyti aivan toisenlainen kutina: en saanut mielestäni metaforaa megafonista ja siitä pienestä kaapista, josta oma transkoulutuksellinen ideaalini yritti pyristellä läpi. Valonheittimet, tässä minä nyt olen! Repiköön akateeminen koulutus ylpeyteni ja vajotkoot varjoihin nämä yleissivistävät vuodet - Shakespeare päätti nääs juuri vaihtaa sulkapäähineensä kokkilätsään, anteeksi vaan.

Tämä päättäväinen pärstä oli nimittäin tuijottanut takaisin ennenkin. Muistatteko Melissan, sen pellavapäisen söpöläisen, joka sofistikoituneen elitistisenä 6-vuotiaana ilmoittikin haluavansa McDonald’sin myyjäksi? Nuoret aivoni eivät tuolloin löytäneet selitystä intohimolle, jonka osasin viimein pukea sanoiksi: se kiire, rasvan käry, kummallinen henkilökunnan koodikieli jota en ymmärtänyt - mikä kiehtova pieni maailma, johon olin vakaasti päättänyt tutustua tiskin tuolta puolen.

Ikävä kyllä vastaanotto ei enää ollut yhtä hymistelevä, kun nyt tässä tuolissa istuessani kerroin edelleen polttavasta kaihostani päästä osaksi kulinaarisen maailman mysteerejä. Hammasta kiristellen kuuntelin uudestaan ja uudestaan luennot kokkien palkkatasosta, työn fyysisestä rasituksesta (katse mittaili 163-senttistä, 45 kiloa painavaa olemustani), stressistä, aamuiltavuorovaihtelusta. Tätäkö sinä haluat, tyttö hyvä?

Juuri tätä.

Lopulta poistuin ja lupasin hakea Leppävaaran Omniaan metalliartesaaniksi - en tosin viitsinyt mainita, että pääsykoe näytti olevan samana päivänä kuin ensimmäinen työvuoroni Linnanmäen kahvilaosaston frittikeitinten äärellä. Sattumaa? Kohtalo tai ei, leimauslätkäni piippasi iloisesti klo 10:00 työnseurantalaitteeseen, kun jossain päin Espoota huudeltiin Melissa Syvästä. Melissa nimittäin tiesi, mitä halusi.

> > >

Puoli vuotta ja yhtä Lintsikesää myöhemmin sovittelin uudenuutukaista kokkitakkiani Ravintolakoulu Perhon luokassa 202. Valkoinen karhea kaapu laskeutui ylleni sulavasti kuin jätesäkki, eivätkä housutkaan varsinaisesti imarrelleet. Mitä näillä valkoisilla räteillä tehdään? Peilistä takaisin tuijotti uusi identiteettini, jota olin ajatuksen tasolla metsästänyt pidempään kuin saisi sallia, mutta joka näin kasvokkain kohdatessa tuntui yhtäkkiä pelottavalta. Kuvainnollinen paistinpannu kumahti tyylikkäästi keskelle naamatauluani ja totuus á la Perho levisi silmilleni kuin epäonnistunut vaniljakastike: herkästä taiteilijasta oli juuri kuoriutumassa kovaotteinen ravintolakokki.

Tuleva syksy kului taistellessa, lähinnä itseäni vastaan. Olin huomaamattani työntänyt itseni alas ylioppiluuden perusjärkevältä jyrkänteeltä, ja nyt pohjalla odotti hornankattilallinen osso buccoa. Ensimmäisenä saapui jalkasärky. Sitten uupumus. Päässäni keitin sekametelisoppaa myyntikatteista ja mikrobiologiasta, unissani derivoin kirjolohen painohäviöprosentteja. Koko edellinen pieni elämäni oli pohjautunut teoriaan, 13 vuoden väkisinistumiseen, ja yhtäkkiä olin täysin kädetön, lähes kirjaimellisesti. Sormenpääni oli kuvataidelukion vuosinani koulittu ylituntemaan paperin säiesuunnat ja vastapoltetun hiilen ohuena leviävät kerrokset. Nyt pakotin itseni työntämään nämä samaiset, rakkaudella vaalitut herkät sormenpäät suoraan kiehuvaan veteen. “Kyllä sun kädet jossain vaiheessa turtuu.” Sitähän tässä pelättiinkin, piru vie!

En ollut kuluttanut satoja tunteja maaten käytävän lattialla kädet mustana, naama maalissa ja pääkoppa fiksatiivihöyryistä sekaisin vain survoakseni tätä hienovaraisen analyyttiseksi koulutettua herkkää taiteilijasieluani bamixilla pyreeksi. Missä värivalöörit, keskipakopisteet, formaalissemioottiset kuva-analyysit? Kukaan ei kysellyt lautasannokseni kultaisen leikkauksen suuntaa. INTENTIO! Pitkään olin sitä töistäni etsinyt, mutta nyt - vaikka kuinka tarkkailin luomustani eri kulmista, valkoiselta Willeroy Bochilta tuijotti takaisin vain kauhallinen sosekeittoa.

Päivät tasapainoittelen viininmaistelun, ammattisanaston ja käytännön kuullottamisen perushektisessä välimaastossa. Misaa. Freesaa. Juo viiniä: riesling, pinot noir, chardonnay. Hauduta. Liekitä. Juo viiniä. Lisää viiniä. Renssaa! Ryöppää! Redusoi! Yleissivistynyt kuplani on puhkaistu. Nietzche ei ollut pelastamassa, kun seisoin skeptisenä vihanneskylmiössä käsissäni nippu korianteria ja persiljaa. Sipulit ympärilläni kuorivat itsestään esiin uusia ihmeellisiä kerroksia: yhtäkkiä ennen niin kovin hallittu, hillitty, hiljainen elämäni leviää rasvaroiskeina käsille.

Yöt elän dekadenssissä. Sillä jos jotain tästä avuttomuudesta opin niin ainakin sen, että kuten jumalat, myös kokit juhlivat öisin.

Itsepäisen pikku linnani muurit alkavat murentua. Pommes château! Mikä on tämä kieli, jonka lukemisen lopetin aikoinaan aivan liian aikaisin? Ja kuka idiootti keksi muotoperunat? Ruuanlaitto on kuin baletin tanssitekniikkaa: en ymmärrä, en osaa, mutta pieni baabelinkala korvassani tulkkaa käsittämättömän puheen liikeradaksi, jonka toistan kuin zombifioituna sata ja yksi kertaa. Melissa, ruuanlaitto on ennen kaikkea luomista! Onko toi muka pas de bourrée? Ryhmänohjaajan säälivät huokaukset sulautuvat jazzopettajani sivaltaviin solvauksiin. Passé! Passé! Passé! Brunoisesi on edelleen liian mirepoix! Yleiskoneen surina korvissani ei lakannut, kun loikkasin keittiökengilläni kahden ja puolen kierroksen piruettiin - tanssisalin peilit ja Metoksen höyryuunit sulautuvat yhdeksi kieppuvaksi perunaliisteriksi. RÄISK.

Lopulta saavutin pohjakosketusta hakevan grand pliéni kautta keittiömaailman au-pointe relèven: paino varpaille, nainen. Kerran se vain kirpaisee.

Ruuanlaitto on ennen kaikkea luomista. Ja ehkä desin verran juoksettuneeseen kastikkeeseen turhautuneita itkupotkuraivareita. Sitkeyttä.

Oli aika, jolloin toteutin itseäni Kallion sivukujakahviloiden hämärissä nurkissa, nurmikolla Helsingin Kaupungin TyttöLyseon takana. Elämä oli hiljaista: elätin itseni mieleni pimeistä kiemuroista, lyijykynän rahinalla vasten paperia. Keväällä vuonna 2010 opokeskustelun jälkeen sitten kävelin alas Torkkelinmäeltä Kallion liikennekaaokseen ja puhkaisin tämän kuplan. Oli oltava paikka, jossa järjestelmällisen sähläävä luonteeni pääsisi toteuttamaan itseään, kiire ja hektisyys terästäisivät muuten niin haparoivan keskittymiseni äärimmilleen - jotain, missä visio joutuisi törmäyskurssille fyysisen energian ja kädentaitojen kanssa. Elämä, jossa en heräisi orjallisesti joka aamu samaan aikaan, kunnes sisäinen kelloni soittaisi ennen digitaalista. Uupumuksensekainen onni.

Ravintolakoulu Perhon naistenvessa on lyhyt pakopaikka opetuskeittiön sekasorrosta. Kello on 12:15 kun katson peiliin. Takaisin tuijottaa sama määrätietoinen 6-vuotias 14 vuotta myöhemmin kädet naudanveressä, ranteessaan uusi palovamma, nenä valkosipulissa ja huulet viinistä punaisena. Hyvästi jääköön, te hoodsit Kallion! Musta tulee kokki.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Kummaa videomateriaalia

Kukaan ei ylläty siitä, etten ole toistaiseksi jaksanut väkertää uutta sarjakuvamerkintää (joka kuitenkin, harvinaista kyllä, on suunnitteilla). Sen sijaan voitte pällistellä seuraavia laadultaan erittäin karuja kännykameravideoita, joissa uskolliset kanssaeläjäni ruokailevat. Inkan pullansyöntiä en tosin ottanut videolle.

Ensimmäisessä videossa kärpäsloukku Magnus saa välipalaa, kun ikkunalaudalla dallaillut mystinen mato päätyi ateriaksi.

SPOILER ALERT: Magnus voitti.

Erittäin pitkäveteinen ja epäselvä video "saalistavasta" kuningaspytonista, joka lähestulkoon luikertaa onnensa ohi. (Mimosa on vähän hölmö)


Enjoy. Mää tarjoilen vielä viikon ja sitten löydyn Esplanadinpuiston ravintola Kappelin keittiöstä parsalaatikoiden keskeltä. Jos tulee ikävä, hakekaa mut sieltä.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

SARJAKUVABLOGI !

Hyvät kansalaiset, ihmeitä tapahtuu. Toisinaan. Tänään on sellainen päivä. Nimittäin tänään, hyvät kansalaiset, sain aikaiseksi aloittaa sarjakuvablogin.

Ja kyllä, nyt luitte ihan oikein. Tämä on ihan oikea sarjakuvablogimerkintä. Väänsin nämä ruudut suuressa tuskassa yksin kotona itkua tihrustaen, mutta viimein päivänvaloon astui uljas kimppu mitä rumimpia sutturoita. Nauttikaa.



Pari bonuskuvaa:

Real Life -Yrmy, kehyksiinsä tyytymättömänä.


Kanna minut metsään Apinamies, eli meidän "ruokahuoneeseen"....


Loppukevennys: ns. "Jouluinen glögimousse" maustettuna savukalan perkuujätteillä, kahvilla, ja kanaviillokilla á la MINÄ.