torstai 1. lokakuuta 2009

From ashes to ashes

UAARRGGHHH.

Täten nousen virallisesti kuolleista. Uskollinen kamerani sanoi itsensä irti kaksi viikkoa kännykameran hajoamisen jälkeen, joten kuvaköyhyyteni vei innon kirjoittaa. Ajattelin nyt sitten kumminkin paiskoa tänne jonkin asteen materiaalia.

Omassa asunnossa on mukavaa. Juli on lähestulkoon muuttanut tänne, sillä on oma hammasharja ja pyyhekin. Se tulee tänne joka tapauksessa lähes joka päivä tekemään ruokaa tai paistamaan köyhiä ritareita. Se on ihan kivaa.

Lauloin ensimmäistä kertaa sitten 7. luokan ääneen jonkun seurassa pari päivää sitten. Se joku oli itse asiassa Juli - se paistoi tapansa mukaan niitä köyhiä ritareita liesituuletin päällä ja minä istukselin sohvalla olohuoneessa. Jostain syystä aloin laulaa Rafaelin enkeliä. Juli könysi itsensä keittiöstä, katsoi ympäri olohuonetta ja totesi: "Onks täällä radio päällä? Eiku mit- olikse sinä?! Mä luulin että täällä on joku Enyan levy soimassa mut - siis vähän sä oot hyvä laulamaan! Oikeesti!"

Se pelasti päivän. : D

Oon jotenkin yrittänyt saada kaiken maailman tekstiprojekteja eteenpäin. Se edistyy toistaiseksi aika kankeasti, mutta hiljaa hyvä tulee, vai? Koska en keksi tähän enää oikeastaan mitään muuta sanottavaa, heitin tähän yhden kymmenistä keskeneräisen omituisista asioista, joita koneen syövereistä löytyy. Eli sääkuvausharjoituksia vuosilta 2008-2009.

TUHKASTA NOUSEVA

Edellisyön rankkasateesta kielivät viimeiset pisaravanat juoksivat ohuena nauhana läpi porttikongin mukulakiveyksen, ja kiirehtivät sitten tienpientaretta seuraillen alas viemärikaivon pimeisiin syvyyksiin. Toinen toisensa jälkeen niiden käärmemäinen liikehdintä nuoli mukulakivien karheita pintoja, hioivat uomia betonirapattuun seinämään ja katkesivat auton renkaan iskiessä niiden matkan varrelle – mutta vain hetkeksi. Kuin vesi ei olisi loppunut koskaan, se virtasi pitkin katukiveystä tullen jostakin ja kadoten jonnekin. Likaisenharmaa, saasteiden syövyttämä vesi juoksi halki jokaisen kadunreunan ihmisille huomaamattoman kolosen peittäen alleen viimetalven hiekoituksesta jäljelle jääneet pienet sorakivet. Välittämättä sivistyksen synnyttämistä suunnista kulkea se mateli omaa tahtiaan poikki jalkakäytävän autotien viemärikaivoille saakka arvokkaana niljakkaan limaisessa olemuksessaan.

Sade oli saanut oman osansa myös betonirapatun porttikongin valurautaisesta, abstraktein kuvioin kirjaillusta portista, jonka lukko oli sinä samaisena perjantaiaamuna tavallista vaikeampi käsitellä. Portin vankkaan rakenteeseen upotettujen, likaisenmustien renkaiden ympärille sidottu ikivanha munalukko kiljui korvia raastavaa valitusvirttään. Sormet kiertyivät sen ruosteisen olemuksen ympärille, pieni harmaa avain työnnettiin armotta sen naksahteleviin sisuksiin, ja hitaasti sitä kääntäen ruosteen punaamat saranat saivat aikaan suorastaan tuskanhuudolta kuulostavan parkaisun, kun lukon vankat liitokset antoivat lopulta periksi. Naks.

Portti halkoi allaan viilettävän likavesinauhan, kun se työnnettiin auki. Maailma sen valurautaisen, ruosteisen olemuksen tuolla puolen oli harmaa ja apaattinen: väsyneet ihmiset juoksivat salkkuineen suuntaan ja toiseen, hyppivät bussista ja bussiin se tavanomainen musta perjantaiaamuun tiivistynyt viikon väsymyspilvi päänsä yläpuolella pahaenteisesti keikkuen. Ne heittivät uhriensa niskaan vääjäämättä kaikenlaista ikävää, muistutuksia rästiin jääneistä töistä ja tekemättömistä asioista. Kukaan ei niistä pitänyt, ja silti jokaisella oli lähes poikkeuksetta omansa.

Myös Vaahteralla oli sellainen. Ja kuten tavallista, ei hänkään siitä pitänyt, mutta koulukiireet painoivat päälle, ja koko viikon kotityöt olivat jotenkin kummallisesti jääneet tekemättä. Niinpä kaikki jäi armotta suoritettavaksi viikonlopulle, eikä aikaa omaan, mieleiseen toimintaan oikein tuntunut jäävän – taaskaan.

Vaikka hän usein kuulikin äitinsä itsepintaisen ja ärsyttävän koppavan, tupakankatkuisen kaakatuksen jossain takaraivonsa sopukoissa vikisemässä ”kyllä jo tuonikäisen luulisi osaavan tasapainottaa ajankäyttönsä jotenkin loogisesti! Edelleen yhtä avuton kuin pikkuvauva!”, hän oli edelleen vakaasti sitä mieltä, että vika oli ympäröivässä maailmassa. Sitä paitsi, mitä hänen yksinhuoltajaäitinsä muka mitään nuoren ihmisen kiireistä tiesi – hän kun oli itse karannut jonkun rentun matkaan peruskoulun päätyttyä, riekkunut ympäri Keski-Euroopan räkälöitä ja paksuksi hankkiuduttuaan tullut julmasti jätetyksi, jonka jälkeen naisparka oli palannut häntä koipien välissä takaisin rakkaaseen kotimaahansa nielemään elämän katkeran todellisuuden kalkin.

Eikä Vaahteran ajankäytössä ollut ongelmia. Hän saattoi ajanpuutteestaan syyttää ainoastaan koulunsa itsekeskeisiä opettajia, jotka nuorten vapaa-aikaa ajattelematta tyrkyttivät päivä päivältä enemmän läksyjä, teatterin ohjaaja päätti syystä tai toisesta pitää yhä enemmän harjoituksia painottaen, että jokaisen ryhmän jäsenen on ehdottomasti poikkeuksetta pyrittävä ilmestymään paikalle, ja kaiken huipuksi hänen työnsä kellosepänliikkeen vastaavana assistenttina epäinhimillisine työaikoineen alkoi pikkuhiljaa painaa päälle.

Eikä raasun elämässä muutenkaan oikein tuntunut tapahtuvan mitään – pikkukaupungin laitaseutujen kasvattina hän ei ollut oikeastaan edes tottunut sen kummoisempiin maailmanmullistuksiin. Elämä oli vetistä kaurapuuroa, joka valui lautasen reunojen yli tasapaksuna mömmönä selkeästi organisoidussa aikataulussaan, ja ennen kuin kukaan huomaakaan, lautasen pohja alkaa hiljalleen pilkottaa muussattujen kauranjyvien joukosta.

Ajanpuutteesta huolimatta Vaahtera yritti pitää aamiaispuuronsa sisällään pujahtaessaan pimeästä, aamunkolkosta porttikongista veräjän läpi mukulakivikadun pilvimassaiseen ihmisvilinään. Matka koululle ei ollut pitkä, mutta syksyn öisten rankkasateiden jälkeiset aamut olivat aina tavallista koleampia. Niinpä hän olikin eteisestä käytävään rynnätessään napannut hattuhyllyltä mukaansa muratinvärisen villapipon ja vetänyt sen suosiolla oranssien, luonnonkiharien hiussuortuviensa peitoksi. Ne pilkistivät iloisena väriläiskänä hänen muuten niin värittömän olemuksensa keskeltä – ja vielä värittömämpi se olisi, ellei Vaahtera olisi värjännyt alun alkaen maantienväriset kutrinsa oransseiksi. Siitä hän olikin hassun lempinimensä saanut, eikä todisteisiin uskoen kukaan tuntunut enää muistavan hänen oikeaa nimeään.

Edes hän itse.

Kulmakarvat kertoivat silti yhä hänen maantienvärisestä menneisyydestään. Ne olivat hyvin, hyvin vaaleat, lähes näkymättömät viittäessään tasapaksuina Vaahteran tyynenruskeiden nappisilmien yläpuolella. Kai ne olivat hänen tuntemattoman isänsä silmät – äidillä kun oli mitäänsanomattoman vihreät. Ja toisin kuin hänen äidillään, Vaahteran nenä oli arvokkaan kyömy, ei kotkannokkamaisesti, vaan lähinnä espanjalaisen matadorin nenämäisesti. Ehkä hänellä oli espanjalaista sukujuurta.

Mandariininoranssin, pituutta venähtäneen otsatukkansa alta hän tähyili nyt oikealle viettävää katua alas, ja kuljetti sitten katsettaan hitaasti sitä pitkin ylös vasemmalle. Koulu olisi siellä, ylhäällä jossain, laatikkotalojen ja sammuneiden katulamppujen takana katseen ulottumattomissa. Ja sinne hänen olisi nyt mentävä, aamulla kello puoli kahdeksan tänä kauniin mitäänsanomattomana perjantaina. Vaahteran vatsaa väänsi.

Musta, käytössä haalistunut salkku hikosi hänen rutiininomaisesta aamusta ahdistuneessa kädessään, kun hän kääntyi ympäri sulkeakseen porttikongin ikivanhan, mutta uskollisen munalukon. Hänen silmänsä tavoittelivat valurautaisen abstraktiuden taakse jäävää hämärää. Ja hetken tihrustettuaan ne tavoittivat porttikongin betonirapatun seinän vierestä jotain ympäristöään tummempaa, joka Vaahteran katseen osuessa tämän hiilenväriseen olemukseen vavahti ja tuntui painuvan kokoon.

Mistä se siihen oli tullut?

Vaahtera oli juuri minuutti sitten kävellyt porttikongin pimeydestä kadulle, eikä siellä ollut silloin ketään. Hän ei myöskään ollut nähnyt kenenkään ohittavan häntä mennäkseen portista sisäpihalle. Hetken möykkyä tuijoteltuaan hän tuli siihen tulokseen, että hahmon oli ollut pakko tulla taloyhtiön sisäpuolelta. Mutta miksi joku katsoisi tärkeäksi aloittaa aamunsa istuksimalla porttikongissa?

Kello laukkasi täydellä höyryllä eteenpäin, joten hänellä ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään taloyhtiönsä asukkaiden omituisia aamurutiineja. Niinpä hän huikkasi möykylle epävarmat hyvät huomenet ja suuntasi sitten nenänsä kohti vasemmalla avautuvaa ylämäkeä valmiina kuolemaan.

Ja mustat silmät seurasivat hänen kulman taakse katoavaa olemustaan, kunnes luomet painuivat niiden peitoksi. Niiden verhojen sulkemista muistuttava refleksinomainen liike vaivutti porttikongin pimeydessä lymyävän hahmon lopulta vieläkin syvempään synkkyyteen.

*

”Jos saan sanoa mielipiteeni, historian esseet voisi suosiolla työntää syvälle.”
”Joo, niin ne voisi. Tosi syvälle.”
Pitkä asfalttikäärme vietti laiskasti sitä pitkin rullaavan kaksikon silmien edessä kauas jonnekin, vastapäisen talon seinään. Se iski vasten vaaleanpunaista kivimuuria ruskeakarmisine ikkunoineen, heittäytyi tiukassa kulmassa vasemmalle, ja jatkoi rauhaisaa lipumistaan alas horisonttiin kortteleiden välissä puikkelehtien.

Vaahteran alati herpaantuva katse mateli pitkin sen tummanharmaata olemusta, käväisi välillä kattojen harjanteiden luona, ja eksyi jopa toisinaan hänen väsyneen olemuksensa vieressä marssivaan henkilöön. Pihlan ilme oli katkeran uhmakas, täynnä patoutuneita vihantunteita ja syvää halveksuntaa: historianopettaja, herra Pesonen, herätti hänessä selkeästi voimakkaita emotionaalisia reaktioita.
”Ihan totta, ketä muka kiinnostaa siirtomaiden kolonialismi? Olisinpa saanut tehdä edes muinaisesta Egyptistä, mutta ei! Juuri minun pitää sitten tehdä kolonialismista…”
Pihlan varmasti aitoja ja vakavasti otettavia vihantunteita pursuava valitusvirsi ei saanut säälipisteitä Vaahteran suunnalta. Ja miksi olisi pitänyt – tälle kun oli suotu uskomaton lahja keksiä valittamista jokaisesta elämän pienestä epäoikeudenmukaisuudesta. Niinpä tämä oli suosiolla sulkenut korvansa heti koulun pihamaalta poistuttuaan, ja toisteli nyt sellaisia fraaseja kuin ”niinpä”, ”aijaa?”, ”jep” ja ”joo, samaa mieltä” uskollisesti tasaisin väliajoin. Pihlahan ei tällaiseen kaavamaisuuteen kiinnittänyt huomiota: tärkeintä oli, että valittaa sai.

Totuus oli, ettei heistä luultavasti kumpikaan oikeastaan välittänyt toisesta. Itse asiassa Vaahtera oli varma, että heidän pikku ystävyyssuhteensa oli tosiasiassa vain kulissi, harmitonta leikkiä, jonka olemassaolon pääsyynä oli lähinnä rutiini. He olivat joskus onnettomasti joutuneet kulkemaan samaa matkaa kotiin, ja sille tielle he olivat jääneet.

Ja jos Vaahtera olisi syystä tai toisesta ryhtynyt pohtimaan – turhaahan se toki olisi ollut – heidän yhteisten koulumatkojensa puheenaiheita, hän olisi havainnut ikävältä kuulostavan faktan: hänen ja Pihlan puheenaiheet eivät olleet koskaan poikenneet pois koulutieltä.

Molempien onneksi heidän tiensä eroaisivat nyt – tässä saman valurautaisen portin edessä. Pihlan taukoamaton papatus katkesi kuin seinään, ja yhtäkkisen hiljaisuuden langettua he käänsivät selkänsä toisilleen.

Vaahteralla ei ollut ystäviä. Hänen ainut seuralaisensa oli juuri valunut mukulakivikatua alas äänettömässä, harmaassa olemuksessaan, välittämättä yhtään sen enempää Vaahterasta kuin Vaahtera välitti Pihlasta. Niinpä hän oli tapansa mukaan vain kääntänyt selkänsä tälle rutiiniselle harmaudelle, kurottanut aamulla tutuksi käyneen avaimen munalukon sisuksiin ja saanut hiilenharmaan portin kirkumaan porttikongin hämärille seinille. Sen lohduton huuto kimpoili niistä, kohtasi veräjän yhä uudelleen ja jätti holviin soiman aavemaisen kaiun.

Kuunneltuaan hetken kuin huumattuna kolkon hiljaisuuden keskelle syntynyttä valitusta Vaahtera sujahti portista sisälle kaarevaan tunneliin. Valo tulvi sisään sen toisesta päästä, loikki pitkin betonirapattuja seiniä ja mukulakivien välissä solisevia vesipisaroita.

Ja seinän vieressä kyhjöttävää, hiilenharmaata hahmoa.

Vaahteran vähintään tuplatahtia hakkaava sydän kiipesi pikavauhtia pitkin hänen ruokatorveaan ylemmäs.
Eikö tuo ollut tuossa jo aamulla?
Hänen päässään löi tyhjää. Oliko joku talon vanhuksista tullut aamulla kuolemaan porttikonkiin? Vai oliko se joku yllättävän sitkeä puliukko? Vaiko ehkä itsestään liikkuva jätesäkki?

Kukaan Vaahteran kaltainen, astetta yksinkertaisempi koltiainen ei olisi siinä tilassa luultavasti tiennyt, mikä olisi loogisin tapa toimia. Niinpä Vaahtera päätti toimia hetken mielijohteesta, ja lähti porttikongin sameassa pimeydessä hivuttautumaan hitaasti möykkyä kohti.

”Öö… Haloo?”, hän kysyi epävarmasti. Vastausta ei kuulunut. ”Onko se… Joku?”
Varovasti oikeaa jalkaansa edellä vieden Vaahteran kauhusta kankea olemus lähestyi seinän vieressä nököttävää mustaa nyyttiä. Se ei liikkunut.

Vaahtera kyykistyi nyytin viereen ja kurotti kädellään verkkaan lähemmäs hiilenharmautta, hapuillen sormenpäillään edessä aukeavaa hämärää. ”Hei…?”

Luunvalkoiset hampaat puristuivat tiiviiksi loukuksi hänen kahden pisimmän sormensa ympärille.

”Pyhä Penteleen Perämoottori!”, hän rääkäisi, kavahti kauemmas ja perääntyi vasten vastapäistä seinää raskaasti hengittäen ja omat, kiihtynet sydämenlyöntinsä päässään soiden. Katse edelleen tiiviisti mitä ilmeisimmin hampaallisessa mustassa nyytissä hän painoi tärisevän kätensä vasten rintaansa, veti jalat vasten kiivaasti sykkivää kehoaan ja saatuaan pahimman järkytyksen menemään ohi, ryhtyi analysoimaan tilannetta.
Okei, jätesäkki puri minua juuri.
Okei, se ei ollut jätesäkki.
Se elää. Sillä on hampaat.
Terävät hampaat.

Nyytti oli vetäytynyt takaisin hiilenharmauteensa. Se vavahteli hiljaa iltahämärän valtaamassa maailmassaan vasten kylmänkostean porttikongin betonirapattua seinämää, äänettömänä.
”Kuka… Mikä sinä olet?”
Vaahtera uskoi yrittävänsä turhaan. Möykky näytti lähes primitiiviseltä, sen ikenet olivat olleet verestävät ja huulet halkeilleet ja valkoiset. Ihminen se kai oli – mutta millainen ihminen, ja mitä se teki hänen taloyhtiönsä porttikongissa?

Vaahtera oli liian utelias, liian tyhmänrohkea ja liian viisas ollakseen lähestymättä nyyttiä uudelleen. Hän veti itsensä irti seinästä, otti ensimmäiset haparoivat askeleet ja lähti jälleen hivuttautumaan vastapäiselle seinämälle samalla jatkuvasti puhuen.
”Kuule… En halua mitään pahaa. Kuka sinä olet? Mitä sinä täällä teet? Etkö voisi olla jossain muualla? Täällä on aika kylmä…”
Hän oli nyt ehkä kolmenkymmenen sentin päässä hiilenharmaudesta. Se oli hiljaa, eleetön ja sulautui lähes täydellisesti porttikongin likaisen koleaan pimeyteen. Vaahteran käsi tavoitteli jälleen edessä olevaa.

Nyytti nytkähti. Tajuttuaan, että möykky saattaisi uusia puremisyrityksensä, hän päätti kokeilla toista keinoa. Hän istuutui varovasti tämän tuntemattomuuden viereen vasten kosteaa seinää, veti polvensa rintaansa vasten ja kiersi käsivartensa jalkojensa ympärille.
”Kuule. Täällä on aika epämukavaa, ja olen varma, että sinulla olisi joku muukin, kivempi paikka viettää perjantai-ilta. Itse ainakin aion mennä kotiin, juoda paljon kuumaa kaakaota ja pistää ajatukset koulusta hetkeksi sivuun.”
Ei vastausta.
”Etkö sinäkin haluisi tehdä jotain muuta? Olet ollut täällä aamusta asti. En edes ymmärrä, miten pääsit tänne. Asutko tässä taloyhtiössä?”
Nyytti oli edelleen hiljaa. Sen hievahtamattomuus sai Vaahteran selkäpiitä pitkin kulkemaan muutaman kylmän kauhun väreet ja mieleen kytemään ajatuksia kuolemasta.
”Enkä tiedä pitäisikö minun ruveta pitämään itseäni hieman sekopäänä, kun istun perjantai-iltana porttikongissa puhumassa purevalle jätesäkille.”
Vaahteran jäsenet alkoivat kangistua syysillan kylmästä viimasta, joka juoksi läpi hämärän tunnelin. Hitaasti jalkojaan venytellen hän nousi ylös. ”Minä taidan nyt mennä kotiin. Sinunkin varmaan kannattaisi.”

Ja hän poistui porttikongista, illan viimeiset auringonsäteet löysivät hänen kylmästä jähmeän olemuksensa ja leikkivät Vaahteran kasvoilla. Ollessaan puolessavälissä sisäpihan nurmea kasvavaa mukulakivettyä pihaa, hän tunsi oudon vilunväreen niskassaan, ja kääntyi vaistomaisesti ympäri.

Porttikongin suulla seisoi kumarassa hahmo, liasta mustaksi värjäytyneeseen vilttiin käärittynä ja kasvot peitossa. Sen soikiomainen profiili ja laskevan auringon säteisiin iskeytyvä kangasverho saivat sen näyttämään aavemaiselta, lähes hirvittävältä. Vaahteran ensimmäinen ajatus oli Tove Janssonin Mörkö.

Vaahtera henkäisi ääneen. Hänen silmiensä eteen aukeava näky oli kuin päivän viimeisiin minuutteihin ennen lankeavaa hämärää sijoittuvasta kauhukertomuksesta, jossa pimeän tullen möröt nousevat katujen viemäreistä metsästämään syntisiä sieluja. Pitääkseen itsensä täysjärkisenä hän työnsi nämä ajatukset nopeasti pois mielestään ja hieraisi silmiään pariin otteeseen. Tästä huolimatta möykky yhä oli ja pysyi hänen näkökentässään porttikongin suulla.

Piilevä hulluus alkoi jyskyttää hiljaa hänen takaraivossaan.
”Niin, niin”, hän huikkasi hiilenharmaalle nyyttiystävälleen. ”Mene sinäkin kotiin. Kohta tule pimeä.”
Pyyhkiäkseen koko otuksen mielestään hän harppoi pitkin askelin halki mukulakivetyn pihan kaivaen samalla avaimia housujensa taskusta. Päästyään kotirappunsa ovelle hän tuikkasi avaimen nopeasti lukkoon, käänsi ja syöksähti ovenraosta tutun turvalliseen, lämpimään rappukäytävään.

Hissi häämötti käytävän toisessa päässä. Ja kun hänen kätensä jo kasvoi sen värittömästä, kylmästä kahvasta, Vaahtera kääntyi vilkaisemaan taakseen jättämälleen ovelle kuin varmistaakseen, ettei häntä seurattu.

Betonisella portaalla lasisen oven takana istui nyytti.

Vaahteran sisällä heräsi selittämätön kauhu.
Hänen aivokapasiteettinsa ei riittänyt enää edes tilanteen analysointiin. Nyytti oli seurannut häntä porttikongista rapun portaalle asti ja kökötti nyt kiltisti oven lasisen seinän takana selkä häneen päin. Tai ainakin Vaahtera oletti, että se oli selkä.

Tilannetta sen kummemmin harkitsematta hän syöksyi sisälle hissiin ja veti oven raivokkaasti kiinni perässään iskien nyrkillä taulusta punaisena välähtävän numeron 4. Jos tuo helvetin ökkömönkiäinen on kotioveni ja minun välissä rappukäytävässä, potkin sen jätesäkkiolemuksesta ilmat pihalle. Ihan varmasti.


Bis morgen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti